Itsenäisyyspäivä

"Suomen kansa! Maamme laulu!" Jyrähtää Johtaja Soinin baritoni televisiossa. Itsenäisyyspäivä, Suomen Sinivalkoisen Kansan tärkein ja pyhä juhla. Päivä jolloin maahanmuuttajat lukitaan kaappiin, otetaan pitkät höntsyt Leijonaa ja ruho käännetään vahvaan takakenoon Tuntemattomasta Sotilaasta nautiskellen. Tämä on Meidän Päivämme.

Johtaja Soini alkaa puhua, pitkään ja hartaasti. Joukkomme ovat jo lähestulkoon lyöneet ryssän, viheliäisen veijarin joka liian kauan on kuumotellut rajapyykin takana ja onkinut meidän ahvenia Laatokasta. Mikkelissä Päämaja lähettää juhlallisen teleksin kaakkoiselle rintamanosalle. Viesti on lyhyt ja ytimekäs: "LYÖKÄÄ RYSSÄ!"

-Jaa, puoluetoverit vaatii hyökkäämään, kenraaliluutnantti Vihavainen avaa kriisipalaverin komentopaikallaan.
"Mainitsiko ne millä joukoilla?" panssariprikaatin komentaja, everstiluutnantti Reuben kysyy sytyttäen nortin. Hänen prikaatinsa on kutistunut muutamaksi pahasti vanhanaikaiseksi jääneeksi tankiksi viimeisten päivien taistelujen jälkeen.
-No eipä tuo tullut maininneeksi, Vihavainen huokaisee pyyhkäisten rasvaisen tukkansa pois silmiltä. Itsenäisyyspäivän lahjaksi kelpaa herra puoluetoveri Halla-aholle ainoastaan täydellinen voitto kuulemma.

"Eihän siinä." tykistön komentaja, majuri Iso-Jussi virnistää. Ennen lähtöään tähän kriisipalaveriin hänen luottomiehensä, vänrikki Ikävalko tuli kertomaan että tykistön ammukset on tätä nykyä tuntematon käsite miehistön keskuudessa. Herra Puoluetoveri Hakkarainen oli junaillut kuljetukset omaan sukkelaan tapaansa, ja rintamalle oli tuotu satsi rannikkotykistön 130-millisiä kranaatteja. Tykistön miehistöllä oli ollut ruhtinaallisen hauskaa kun he avasivat laatikot. Eräs korpraali oli kirjoittanut kotiin kirjeen jossa sanoi ottavansa lopputilin ja tekevänsä ilmoituksen ammattiliittoon jos he joutuvat raijaamaan murkulat kotiin kun vetäytyminen taas jatkuu.

-No jaa, koitetaan miettiä jotain, Vihavainen sanoo raapien parransänkeään. Hän tietää uransa olevan jälleen kerran vaakalaudalla. Kaikki 25 päivää mitä tämä sota on kestänyt on hänen täytynyt keksiä milloin mitäkin herrojen Halla-aho ja Niinistö älyttömien vaatimuksien muka täyttämiseksi.
Mitäs meillä nyt vielä on jäljellä?, Vihavainen nostaa katseensa karttapöydästä upseereihinsa.

"Ei paljoa, herra kenraaliluutnantti" majuri Jussila jalkaväestä avaa suunsa.
-Jos sitäkään, everstiluutnantti Vilen jatkaa. Hänen ilmatorjuntajoukkonsa ovat tunnettu vitsi rintaman molemmin puolin.

Ovi aukeaa ja eversti Ernrooth astuu sisään univormu savuten. Hänen rykmenttinsä murtautui ulos motista vastikään. Ernrooth kiroilee hartaasti läiskien kytevää kipinää takissaan suikallaan. Vihavainen huokaisee jälleen, hän näkee heti että Ernrooth on vahvassa amfetamiinipöllyssä.

"Saatanan Vileeni, sun ritsat ei osu lentokoneisiin vaikka ne laitettaisiin muodostelmaan kentälle!" Ernrooth kiroilee äsken kokemaansa pommitusta. Kama oli jatkettua, agressiot puskee pintaan.

-Ernrooth, hyvä kun pääsit, Vihavainen kättelee upseerikollegaansa. Onko sinulla mitään ajatusta mitä me keksittäisiin?

"Ei ainuttakaan. Jos päämaja kysyy minua sanokaa että voisin käyttää vuosilomani tähän väliin."

Vihavainen raapii päätään pitkään ja hartaasti. Lopulta suunnitelma alkaa muodostua.
-Kaikki meistä varmaan tässä vaiheessa jo ymmärtää, ettei meillä ole minkäänlaisia edellytyksiä oikeaan hyökkäykseen.

Vihavaisen katse kiertää paikallaolijat aina tykistön komentajasta ovensuussa torkkuvaan korpraaliin. Iso-Jussi nyökkää, Jussila raapii partaansa. Ernrooth katsoo lasittunein silmin takaisin sanomatta mitään. Reuben käärii Sundsvallassa asuvan serkkunsa tuomaa mainiota Röda Lacket-nuuskaa ja katsoo odottavasti kenraaliluutnanttiin.

Kenraaliluutnantti alkaa selittää suunnitelmaansa. Tuli ja liike niinkuin Hollolassa sanottiin.